Kuskipojan työssä jouduin kokemaan minulle vieläkin käsittämättömiä asioita ajokkini, pollen suhteen. Viikkoreissussa ollessani jouduin jättämään kuskattavani yösydännä rautatieasemalle, josta he nousivat junaan. Koskaan aikaisemmin en ollut käynyt tällä asemalla. Minun tehtäväkseni annettiin viedä ajokkini päämajapaikkaan, joka myös oli pollen syntymäkoti.
Matkaa kertoivat olevan 30 km, ensin pelkkää korpista talvitietä 20 km, tällä matkalla on satoja tukinajoteitä ottavasti menosuunnassa ja 10 km järvitaival. Tällainen tieto tulevasta yömatkastani annettiin ja lisättiin: "Kun lähdet matkaan, jätä ohjakset löysälle ja katso etteivät ne pääse valumaan hevosen jalkoihin ja sitä kautta reen alle." Luulivat tietenkin kuskipojan nukkuvan onnellista yöuntansa.
Tein työtä käskettyä, kiersin ohjasperät vartaloni ympärille, upottauduin rekivällyihin koska tuuli puhalteli kylmän tuntuisesti kasvoihin. Korpitaipaleelle päästyäni myrsky taukosi, vain puista putoili lumimöhkäleitä rekeen ja tietenkin hevosen selkään.
Tultuamme ensimmäiseen ottavaan tienristeykseen Perho pysähtyi, tietenkin se odotti ohjausta jota en voinut antaa. Hädissäni nousin vällyjeni välistä ja menin koettamaan valjaita, erityisesti rinnustinta, onko se jotenkin päässyt aukeamaan. Valjastus oli kunnossa mutta kun käännyin katsomaan menosuuntaan, huomasin hämärässä talviyössä tien risteytyvän. Aavistin Perhon pysähtymisen syyn. Nuoren kuskipojan hätä oli suuri. Kokemattomat aivot askartelivat näkymiä eksymisestä satojen teitten sotkuisesta vyyhdestä pakkas- ja pyry yön varhaisina aamutunteina. Perhoakin varmasti väsytti, matkaa oli tehty samalla valjastuksella edellisen päivän aamutunneista alkaen.
Noudin reestä Perhon kotoisen leipäpussin, pudotin kuolaimet sen suusta ja asetin leipäsäkin Perhon päähän. Taitoin kuusenoksia joilla pyyhin lumet pois Perhon selästä. Ajatukseni harhailivat takaisin palaamisesta, mutta minne? En tuntenut asemanseutua ja kuinka voisin herätellä vieraita ihmisiä sydänyöllä. Sattuisiko sellaiseen taloon että Perhokin pääsisi katon alle, rahaakin minulla oli kovin niukasti, jos nekään eivät riittäisi maksuksi. Olin saanut määräyksen; jätä ohjakset löysälle. - Työtoverini ja lemmikkini rouskutti kuivia leipäpalasia samalla seuraten levotonta puuhailuani.
Otin syöttöpussin Perholta pois, jäätyneet kuolaimet lämmitin käsissäni, laitoin ne jälleen Perhon suuhun. Käskin ajokkini liikkeelle ilman ohjausta, tietoisena etten tiedä kuin tuntien kuluttua joudummeko tien päähän, josta on palattava ja taas kokeiltava toista tietä samanlaisin tuloksin.
Matkamme jatkui ensin käymäjalkaa ja hetken kuluttua tasaista hölkkää. Kuskipoika seurasi valppaana tienviereisiä merkkejä mistä edes vähän voisi päätellä olemmeko oikealla päämajapaikkaan johtavalla tiellä. Tienhaaroja totisesti vilahteli oikealta ja vasemmalta, jo se antoi tunteen että Perho ravasi ainakin jonkinlaista runkotietä.
Tätä jännitystä kesti kunnes saavuimme järven rantaan, järvihän oli se tuntomerkki eli maaston kiinnekohta joka meidän piti ylittää. Matkan taakse jääneeltä osalta poistui epävarmuuden pelko, kiintymys ja luottamus ajokkiin kasvoi, jota millään mittayksiköllä ei voida punnita vaan nämä kaverukset itse sen arvon tunsivat.
Myrskyisyyden takia matkamme vaikein osa sittenkin oli jäljellä. Tuuli ja lumi yhdessä olivat tasoittaneet järven jääpeitteen niin tasaiseksi, ettei minkäänlaista tieuraa siinä myrskyssä voinut nähdä. Tällaisissa olosuhteissa Perhon vauhti tuntui kiihtyvän, aisakello ja kulkuset tuntuivat entistä kovemmin lyövän vuorotahtia. Syntymäkotiin lämpöiseen talliin varmaankin oli kiire, minne Perho aikanaan pääsikin, päivän ja yön yhtäjaksoisen valjaissa olonsa jälkeen.
Tämän vuorokauden matkat opettivat kuskipoikaa, tuntemaan miten luotettava ja nöyrä työkaveri saattaa olla polle.
Jokainen voi pollella ajaa, nauttia hyvästä menosta, ihailla väriä ja linjakkuutta mutta vain hevosen kasvattaja voi tuntea lemmikkinsä ja työtoverinsa kaikki luonnon sille lahjoittamat hyveet ja kokenut kasvattaja pystyy niitä edelleen kehittämään.
