"Pienviljelijä Johannes Syrjämäki Kauhavan Varpulasta on niitä harvoja elossa olevia punavankeja joka on kokenut Tammisaaren kauhut v. 1918. Hän on syntyjäänkin Varpulasta "Kassun Matin Johannes", syntynyt 22.6.1886. Haastatteluhetkellä 19.6.1967 oli henkisesti erittäin pirteä ja hyvämuistinen. (LÄHDE: Kauhavan Joulu-lehti, 1960-luku)
- Mitä erityistapauksia teille on jäänyt mieleen itsenäisyytemme taipaleelta?
- Kun Suomi saavutti itsenäisyytensä 1917, elimme maailmansodan varjossa. Työskentelin sinä vuonna uitoissa ja satamissa, talven tultua olin purilaan ajossa ja kävin hevos- ja lehmäkauppaa. Sota oli aiheuttanut että kaikki maksoi, leipää ei saanut kaupasta, sen piti itse leipoa jos oli kotona mistä leipoi. Työtä ei ollut ja jos "talon-jussilla" oli työtä antaa, ei siitä saadulla palkalla elänyt.
Sitten tuli kapina ja ne, jotka eivät kuuluneet suojeluskuntaan, tulivat vainotuiksi.
- Miten tämä vaino kohdistui teihin?
- Lähdin Varvaalta kauppaan Lauttamukseen hevosella hakemaan tarpeita. Olin Lauttamuksen tiellä kun tultiin pidättämään. Pidättäjinä olivat poliisi Matti Passiniemi ja joukko suojeluskuntalaisia, he veivät minut kirkolle nyk. Osuuskaupan kohdalla silloin olevaan vanhaan meijeriin, jossa oli entisestäänkin paljon punavankeja. Hevoseni jäi Lauttamukseen paaluun kiinni, vaimoni oli kotona seitsemän lapsen kanssa ja elintarpeita ei ollut juuri mitään. Isää olisi kovasti kaivattu kotona kuormineen.
Muija (vaimoni) oli sitten lähtenyt kylään ostamaan elintarpeita, niin siellä olivat suhtautuneet kylmästi ja helposti oli huomannut, ketkä olivat tähän pidätykseen syyllistyneet. Sillä todellista muuta syytä ei ollut kuin että tohorin (uskalsin) lausua mielipiteitäni valkoisten meiningistä. Kun sellaisissa oloissa elin, en voinut hyväksyä sellaista järjestelmää.
Pidätykseni sattui 22.3.1918 ja olin kirkolla meijerillä vangittuna kaksi viikkoa. Sitten vietiin Seinäjoelle, sieltä Närpiöön eikä tutkittu koko aikana. 2. päivä kesäkuuta 1918 vietiin Närpiöstä Tammisaareen, jossa kantelin nälkään kuolleita heinäkuun 9. päivään 1918. Sitten perin juurin laihtuneena ja heikossa tilassa pääsin vapauteen Kauhavalle. Tutkiva tuomari joka tutki minua ensi kerran koko aikana, sanoi että jos ei teillä ole tuon kummempaa syytä, pääsette heti vapauteen. Ja niin pääsin.
Olin syksyllä 1917 ostanut hirvikiväärin yhdeltä suojeluskuntalaiselta ja kun kylässämme pidettiin jääkärille tulijaisjuhlaa, laskin leikkiä, että tulis ne punaiset nyt lähemmäksi (olivat Haapamäellä tulossa) että sais niihin yhtyä, sillä mulla on jo valmis kivääri.
Kun sitten tuli Mannerheimin käsky että pitää viedä pyssyt esikuntaan, myin hirvikiväärini takaisin samalla rahalla hänelle jolta sen ostin. Pidättäjäni olivat hakeneet takaisin myymäni pyssyn tältä suojeluskuntalaiselta ja samalla matkallaan pidättivät minut.
- Mitä voitte kertoa Kauhavan meijerissäoloajastanne?
- Emme olleet ulkona koko kahden viikon aikana, emme voineet pestä mitään. Puolisääreen oli olkipahnoja lattialla ja nurkassa oli yöastia jonka joku vangeista sai kiväärimiehen saattamana käydä tyhjäämässä. Kerran päivässä tuotiin ohutta sopantapaista, millä ei olisi elänyt, mutta kotoa saatiin tuoda ruokapaketteja. Meijerissä oli useita kymmeniä vangittuja, minä olin aluksi ainoa Kauhavalainen mutta ennenkuin meidät vietiin Seinäjoelle, oli jo useampia. Pukkis-Antti, Hautalan Kustaa ja Hautalan Iikka, kaikki syyttömiä ja pääsivätkin vapauteen Seinäjoella. Muut olivat ympäri Suomea mm. Jyväskylästä ja Keuruulta. Munakasta oli eräs herrasmies joka yhtenä aamuna pyysi minua luokseen ja kutisi hiljaa että älkää keskustelko näiden vankien kanssa, sillä näiden joukossa on urkkijoita. Häntäkin on pyydetty selittämään mitä he keskustelivat ja hän sanoi että mielestään nämä vangit ovat rehellisiä työmiehiä eikä niillä ole mitään salaista keskusteltavaa. Viitaten juuri sinä aamuna ulos töihin sahan ja kirveen kanssa pääseeseen kahteen vankiin hän sanoi: - Nuo tuossa ovat luultavasti nyt hänen tilallaan. Nyt osasin pitää suuni kiinni vaikka eivät keskustelut mitenkään vaarallisia olleet olleetkaan. Öisin kuului ammunnan pauketta metsän reunasta ja vieläpä Nuorisoseuran yläkerrastakin. Meijeristä vietiin miehiä ammuttavaksi, keväälläkin löydettiin ammuttu mies möyrän kiivun välistä nykyisen urheilukentän kohdalta.
- Te olitte sitten Seinäjoella, mitä mainittavaa sieltä on mielessänne?
- Kauhavalta Seinäjoelle siirrettiin meitä kiväärimiesten saattamana tavallisissa eläinvaunuissa ja siellä majoitettiin kahteen taloohin. Minä jouduin Työväentalolle, Jouppilaan ne jotka pääsivät hengestään. Vangittuna täällä oli myös kuulu hevosmies Matti Takala. Kun häntä tuli seinäjokinen isäntä katsomaan ja kysyi miten täällä voidaan, Takala hirtehishumoristisesti vastasi: Kyllähän täällä hyvin voirahan, sillä mihinä perkelehes muualla niin vähällä maata tullahan toimehen kuin täällä, kun on muutama neliömetri maata ja sillä tulee neljä miestä toimeen! (Takala oli juuri saanut haudankaivajilta tietää että meidän joukostamme neljä miestä ammutaan koska olivat kaivaneet neljälle haudan). Tämä Takalan keskustelu aiheutti sen, että meidät lukittiin tarkasti eikä päästetty yhteyteen muiden vankien kanssa. Seinäjoella ei vankeja kuollut vielä nälkään, siellä henkiä vapautti pyöveli, olivat huhtikuussa vielä hyvässä kunnossa ja ruokapaketteja sai ottaa vastaan.
- Ja matkanne kävi sitten Närpiöön?
- Seinäjoelta vietiin härkävaunuilla Närpiöön, oli pitkä juna. Siellä oli siivoustöitä vangeilla, kangasmaita kasarmin ympärillä ja kartanoiden taustoja siivottiin. Komento oli raakaa, vartija osoitteli pyssyllä kun hoippui rivissä. Asuntonani oli hirsinen makasiini, kylmä ja vetoinen. Vankeja kuoli paljon, viisi oli suurin määrä minun silmilläni nähtynä. Matti Takala oli toverinani Närpiössäkin ja maanviljelysneuvos Björkenheimin toimesta hänet täällä vapautettiin. Tähän Matti suhtautui hauskasti, hänelle tuli silloin 39 vuorokautta kärsittyä mutta hän päätti olla vielä yhden päivän että tuli 40 päivää täyteen. Matti perusteli sen sillä, että Jeesuskin oli 40 päivää ja yötä paastonnut ja ollut Perkeleen kiusattavana.
Minulla on erittäin hyvä kuva maanviljelijä Matti Takalan toverillisuudesta toisia kohtaan, sillä kun hän sai hyviä ruokapaketteja niin hän jakoi ne koko kämpän kesken nälkäisille miehilla ja sanoi: Yksikö söis ja yhreksän kattoos päältä? Matti piti hirtehishuumoria yllä, puhui pilkaten vallitsevista oloista mutta sekoitti siihen niin paljon uskontoa että etteivät vartijat "hoksanneet" vainota häntä mielipiteittensä vuoksi. Laulukööriä hän piti yllä ja lauloi itse vaikka kuoleman uhka häälyi sormituntumalla, saaden kuolemaan tuomitut unohtamaan oman itsensä. Esimerkiksi silloin Seinäjoen Jouppilassa kun hänet vietiin siihen koppiin josta härmäläinen isäntä Näsin Eeli vietiin juuri ammuttavaksi. Matti oli vaikeissa tilanteissa korvaamaton toveri. Ja kenen muun hermot olisi niissä vallitsevissa oloissa kestäneet yhden ylimääräisen vankilapäivän, kuin Matti Takalan.
- Tammisaari, Suomen Auschwitz?
- Närpiöstä Tammisaareen kesti junamatkamme kaksi vuorokautta ja neljä vankia kuoli tällä välillä. Kun päästiin lähelle Tammisaarta oleville hiekkakuopille, lykättiin juna sinne ja kuolleet miehet jotka olivat jo ikämiehiä, siepättiin jaloista sinne ja jätettiin sellaisenaan. Meidät elävät vietiin Tammisaaren kasarmille.
Kun puolen päivän aikaan pääsimme tänne, kolmen aikaan komennettiin ruokajonoon jossa osa joutui seisomaan ilta yhteentoista asti. Osa pyörtyili ja kaatuili. Ruoka-annos oli 1 silakka ja kaurajauhokaunoista tehty korppu. Viikon olimme ilman työtä.
Olin tavannut täällä kauhavalaisen Nestori Saarimäen. Hän kertoi että pääsisi "poliisiksi" (pitää järjestystä vankien parissa) mutta ei mene. Perustettiin erityisiä huoneita sairaille kun niitä oli niin paljon ja Saarimäki lupasi mennä sinne ja käski minua kaveriksi. Näin alkoi meidän karmiva ammatti Tammisaaressa kesällä 1918: kantaa nälkään kuolleet punavangit ulos sairashuoneesta ja puolikuolleita sisään. Kuolleita tuli meidän osastolle kannettavaksi päivittäin kymmenen kuollutta mutta toisista osastoista kantelivat toiset niin, että kuolleiden luku kohosi 60-70 henkilöön päivässä. Esimerkiksi kun pääsin vapaaksi heinäkuun 9. päivänä 1918, oli seuraavana päivänä kuollut 83 henkeä. Tämän totesi eräs esikuntaan kuulunut Härmän isäntä joka toimitti minut kotiin tästä kuoleman leiristä, mutta palasi seuraavana päivänä takaisin.
Tammisaari oli todella suomen Auschwitz. Täällä ei tosin surmattu kaasulla ja tehty "paistikkaita" kuin natsit juutalaisista. Täällä oli nälkäkuolema yhdistyneenä erilaisiin sairauksiin, mutta tarkoitusperä oli sama: hävittää vangittuna oleva kansanosa kokonaan.
- Mikä piti teidät elävänä tämän Tammisaaren vaikean ajan?
- Minä pidin vatsani kunnossa sillä että söin ruokani mäihäten niin kauan, että se suli suussani ja näin kalojen ruodot ynnä muut kovat ja pistävät osat "ruoasta" tulivat hyvin hienonnettua. Sain vielä hankittua sivusta jotakin, esimerkiksi kerran tapettiin kymmenen lehmää ja teurastaja oli vohkinut lehmän mahapaitoja ja toi niitä meille vartalonsa ympäri käärittynä. Minä annoin tupakkia jota olin vartijalta ostanut. Keitin salaa 2 litran rautanapossa näitä mahapaidan kappaleita ja söimme yhdessä Nestori Saarimäen kanssa. Kyllä se hyvältä maistui. Soppa, jota täällä talon puolesta annettiin oli aivan vaarallista: rasvavedessä oli kynttilänrasvoja ja jos sopan päälle joi kylmää vettä niin mies pyörtyi, sillä rasva kovettui vatsassa. Totesin tämän omakohtaisesti.
- Eikö teillä ollut tilaisuutta päästä siviilitaloihin töihin?
- Ei, mutta vähää ennen poispääsyäni lupasi pastori joka kävi pitämässä meille saarnatilaisuuksia, hankkia minulle tilaisuuden heinäntekoon johonkin taloon. Näytin hänelle meidän ruoka-annoksiamme ja hän kauhistui miten sitä voimme syödä ja vielä elää. Hän oli hyväsydäminen ihminen joka ei osannut uskoa ihmisestä niin pahaa kuin mitä se täällä näytti ja hän lupasi hoitaa asiani. Mutta vapaus ehti minulle koittaa ja sen ohessa elämä.
- Miten kuolevat vangit olivat sairastuneet?
- Ne väsyivät nälästä, tuli nälkäkuume: veri tuli takapuolesta ja kuolema oli useimmiten seuraus. Esimerkiksi ruokajonossa saattoi huomata miten jonkun takapuolesta veri alkoi yhtäkkiä vuotaa juosten pitkin pulttua ja mies alkoi hoippua. Meidän kantajien tehtävä oli viedä hänet sairashuoneeseen kuolemaan. Lisäksi vanki saattoi päästä hengestään valkoisten vartijoittensa ampumana, jos meni ottamaan aidan yli annettua pakettia joita omaiset toivat.
Kerran kauhavalainen Nestori Saarimäki oli menettää henkensä kun veimme vainajan paareilla ruumisläjään, niin kaksi naista oli tuomassa tuttavalleen ruokapakettia. Nestori meni rohkeasti hakemaan ja minä istuin kannolla, silloin olikin kumotun veneen alla vartija vahtimassa kiväärin kanssa ja Nestori vietiin naisten kanssa esikuntaan. Minä luulin ettei Nestori enää palaa, ja kun illalla kello kuuden aikaan Nestori tuli, minä järkytyin niin että vesi tuli silmiin siitä ilosta. Nestoria ja näitä kahta naista oli saunan porstuassa, jossa oli puolisääreen kylmää vettä, seisotettu kahdeksan tuntia. Nestori oli pelastunut ampumiskuolemasta sillä, että oli sanonut olleensa sellaisella vankileirillä jossa oli saanut tuoda aidan yli ruokapaketteja. Mutta koko työmies-askin hän siinä vedessä seisoessaan oli polttanut.
- Oliko vangeilla omaa järjestyslaitosta?
- Tammisaaressa oli vankien sisäinen järjestyslaitos, ns. punainen esikunta. Painija Oksa joka on kuollut pakolaisena ruotsissa oli sen päällikkö ja hänen apunaan oli punaisia järjestysmiehiä (poliiseja) jotka olivat helsinkiläisiä painijoita. Tällaiseksi Nestori Saarimäki olisi heti päässyt mutta ei ruvennut. Vankien kesken saattoi olla rikkomuksia, esimerkiksi kenkien vohkiminen jonka toverijärjestys selvitti.
- Mitä muita järkyttäviä muistoja on teillä Tammisaaren ajalta?
- Se, kun eräs tuttu ratsastava jääkäri jolla oli ne seudut valvottavanaan, ampui nälkäisen miehen joka vaimoltaan aikoi ottaa vastaan ruokapaketin. Ja kun valkoinen salvoi (kuohi) punavangin ampumalla tältä sukupuolielimet hajalle. Ja kun leirissä ammuttiin kaksi naisvankia sen tähden että he olivat sanoneet vartijoita lahtareiksi. Sekä lapsimurha (mikä haastattelija mielestä lienee järkyttävin), siellä oli sen uskomattoman kurjuuden keskellä myös lapsia 4-vuotiaasta lähtien. Oli muunmuassa eräs 8-vuotias poika. Valkoiset hoitajat kysyivät häneltä: Tekiskö sun mielesi taivaaseen? Poika vastasi kirkkaasti: Joo. Ja hoitajat antoivat lääkelasilla pojalle ryypyt ja poika "lähti taivaaseen". Sievä poika olikin kun kannoimme hänet Saarimäen kanssa punavankien suureen ruumisläjään. Olimme kumpikin isiä, minulla oli 7 lasta, että isällisesti hellien jätimme tämän kauniin lapsen nukkumaan taivasuntaan kaiken mielettömyyden keskellä.
- Järkyttikö mieltänne tapaukset vielä jälkeenpäin ja yöunissa?
- Kyllä, monet järkyttävät muistot kuten kuolevien valitukset jotka koskivat heidän vaimojaan, ymmärtää miksi tällaista on sallittu tapahtua.
- Jatkuiko teitä kohtaan painostus Kauhavalla kun olitte vapautuneet Tammisaaresta?
- Kyllä, kahden viikon kuluttua tuli neljä Kauhavan poliisia yöllä minua hakemaan, mutta yksi heistä miehen tavoin esti ettei minua viety. Tämä vientini jos olisi päässyt tapahtumaan, olisi ollut matkani pää, mutta olkoon se kertomatta.
- Tässä olemme olleet kovin murheellisten vaiheiden muisteloissa mutta miten olette tästä henkisesti ja aineellisesti myöhempinä itsenäisyytemme vuosina selviytyneet eteenpäin? Onko tienne ollut "vaikeuksien kautta tähtiin" kuten sanotaan?
- Olen huumorilla täyttänyt ikävyyden lovet ja saanut aineellista toimeentuloa Kauhavan puukkojen ja kudonnaisten kiertokaupalla ja nykyisin on 8 hehtaarin tila. Ja mikä kiitollisuuden aihe kun on kansaneläke tukena.
Johannes Syrjämäki on monista vuosista ja kärsimyksistä huolimatta erittäin pirteä ja hyväkuntoinen. Elämänkatsomus on vuosien lisääntyessä tullut yhä syvällisemmäksi ja vakaammaksi."
Vankileirillä Johannes söi perunankuoria ja voikukan juuria. Hän sai elinikäisen vamman nälkäkuurista, kykeni juomaan ainoastaan puolikkaan kahvikuppia kerrallaan ja pieniä annoksia ruokaa.
Johanneksen tarina oli yhdistetty vuonna 2018 IL Historia teemalehteen 1918 Vankileireistä (osa 3). Lehti osui täysin sattumalta silmiini kaupassa ja yllätyin siinä olevan yhdistettynä tähän blogiini kokoamani tarina Johanneksesta ja erään toisen vangin tarina:
4.5.2024 Ilkka-Pohjalainen -lehdessä oli kahden sivun juttu Etelä-pohjalaisten punavankien kohtaloista, varustettuna isolla kuvalla luurangonlaihoista vainajista. Lopussa oli maininta: "Monet painoivat Tammisaaren helvetin näyt mielensä sopukoihin, eivätkä heidän jälkipolvensakaan välttämättä saaneet tietää näistä vaiheista. Eräs kokemuksistaan kirjoittanut oli kauhavalainen Johannes Syrjämäki, jonka kirjoitus julkaistiin Kauhavan Joulussa 1960-luvulla. Hän oli kuljettanut toverinsa Nestori Saarimäen kanssa ruumiita Tammisaaren joukkohautaan. Saarimäki tunnetaan myös Antti Tuurin Kylmien kyytimies ja Ikitie -romaanien esikuvana."
Johannes Syrjämäki oli siis mummoni isä: https://www.geni.com/people/Johannes-Syrj%C3%A4m%C3%A4ki/6000000032214586964
Mielenkiintoista luettavaa. Kiitos tästä.
VastaaPoista