Haavoittuneen sotavangin päiväkirjasta

Sotaveteraanin Joulu -lehti 1984, kirjoituskilpailun voittajan Alavutelaisen Matti Saaren lyhennelmä päiväkirjastaan

1.7.1944
Multakellari Suur-Perolla. Makaan sen viimeisessä lokerossa. Haavoittunut oikea jalka on pystyssä. Ahdistaa, pieni ilmanvaihtotorvi ei anna riittävästi ilmaa kellarin perälle. On kuuma ja hiki virtaa. Vaatteet ovat liimaantuneet ihoon kiinni. Haava on vieläkin sitomatta ja jalassa kova kipu. Yli viikko on jo kulunut haavoittumisesta, viikko vangiksi jäämisestä. Kuumeisena ajan taju on ollut sekaisin. En tiedä multakellarissa vietetystä viikosta juuri mitään. Tiedän vaan muutaman kerran saaneeni vettä ja ainakin kerran tataripuuroa. Kellari oli aluksi aivan täynnä vangiksi jääneitä. Nyt on jäljellä enää vaan meitä haavoottuneita. Kuulustelleetkin ovat. Liian heikkona olen niistä välttynyt. On hirmuinen väsymys, jalka huolestuttaa.

4.7.
Sairasteltta Perkjärvellä. Meidät haavoittuneet vangit tuotiin eilen tänne kuorma-autolla. Majapaikkana on aikaisemmin venäläisen sotavankileirin sauna. Vankitoverit kantoivat minut äsken tähän telttaan. Makaan nyt jonkinlaisella leikkauspöydällä. Naislääkäri pusertelee jalkaani ja puristaa päätään kun mätä roiskahtaa kattoon. Sijoittaa sitten naamarin nenälleni. Toinen nainen alkaa tiputtaa eetteriä, tiputus voimistuu, tuntuu kuin moukarin iskut. Vajoan, tuntuu kuin putoaisi pää edellä alaspäin.
Tajunta alkaa palata. Makaan paareilla teltan edessä. Yritän katsoa jalkaani. Reisi on kääreessä, ja mikä parhainta, jalkaa ei ole katkaistu. Yritän terästäytyä, mutta itku tulee. Hoitavat haavoittuneen sittenkin. Haavoittuneita venäläisiä sotilaita parveilee paarien ympärillä. Joku painaa jalalla kaulaani ja sanoo "kaput". Toinen sanoo: "Hitler kaput, Mannerkeima kaput." Nukutusaine vaikuttaa vielä. En edes pelkää, katson vaan kasvoja yläpuolellani.
Tulee kaksi konepistoolimiestä. Toisella on kaksi laudanpätkää. Käskevät minun nousta ja näyttävät lautoja. Siinä minun kainalosauvani. Lähdemme matkaan. Eetterin haju ja ponnistus aiheuttavat oksennuksen. Silmissä keinuu ja mustuu, on pakko pysähtyä. Vartiomiehet hoputtavat, majapaikkaamme saunalle on matkaa. Helvetti. Hampaani kirskahtavat yhteen: minähän menen omin voimin saunalle jos se yleensä on ihmiselle mahdollista. Saunalla sitten toinen vartiomiehistä hymyilee leveästi, sanoo harashoo, harashoo.

8.7.
Makaan mullivaunun lattialla. Kenkä on pään alla ja jalka kohti kattoa. Meitä on vaunun toisessa päässä kymmenkunta haavoittunutta sotavankia. Vaunun toista päätä pitävät hallussaan venäläinen aliluutnantti ja kaksi konepistoolimiestä. Vaunun toinen ovi on puoliksi auki, ulkona on kaunis kesäpäivä. Matkaamme rantarataa Leningradia kohti. Olemme kaikki pitkällämme. Aliluutnantti ärähtää heti jos joku yrittää nousta. Radalla on monta kiskonjatkosta. Jokainen niistä tuntuu kuin puukonpistona jalassani.
Suomen asema Leningradissa. Makaan paareilla sen kuormaussillalla. Konepistoolimies vahtii minua. Hän odottaa ja minäkin odotan että joku tulisi, tarttuisi paareihin ja veisi jonnekin.

9.7.
Leningradin sotavankisairaala. Olemme yhden tsaarivallan aikaisen sairaalarakennuksen kolmannessa kerroksessa. Tänään olen ollut jo pesussa. Siellä vietiin tukka ja parta. Johan parta olikin kuukauden ikäinen. Iho kaulassa ja poskissa on ihan rikki, lika, kuume ja hiki ovat sen rikkoneet. Pesussa näin myös jalkani. Reisilihas on halkaistu, mätää tulee tulvimalla. Makaamme isossa sairaalasalissa rakennuksen pohjoispäässä. Isoista ikkunoista näkyy Leningraddin pohjoisempia kaupunginosia. Rakennuksen toisessa päässä on saksalaisia, puolalaisia ym sotavankeja. Käytävässä portaiden päässä on vartio pistimet paljaina.

18.7
Harmaan yksitoikkoinen on päivä sairaalassa. Ruoka on se jota odotetaan, siitä nähdään unta. Kerran päivässä saamme palan leipää ja läskinapin, joskus vähän sokeria. Tattari- tai hirssipuuroa saamme kaksi kertaa päivässä. Joskus tulee puuron sijasta vihreää kaalikeittoa. Nälän tunne vaan ei poistu, se tuntuu yölläkin. Sairaanhoitajakierros on myös se jota odotamme. Joku aina pääsee sidontahuoneeseen hoidettavaksi. Olen oppinut jo: kun revin siteet auki ja mätänevä reisi on näkyvissä, niin pääsen useammin hoitoon. Olen saanut hamstratuksi siteitä itselleni. Pääsen jo itse pesuhuoneeseen niitä pesemään ja vaihtamaan.

20.7
Olivat jättäneet eilen illalla ikkunan auki. Liikkasin yöllä ikkunalle, katselin alas katukivitykselle. Ajattelin että nyt minulla on vapaus päättää vapautanko itseni vankeudesta. Pudottaudunko alas vai enkö pudottaudu, enkö uskalla kuolla. Enkö uskalla elää ja katsoa mitä on edessäpäin, pelkäänkö elää, pelkäänkö kuolla. Tein tiliä itseni kanssa. Enhän ole tilivelvollinen hengestäni kenellekään. Kukaan ei siitä kärsisi vaikka pudottautuisinkin. Aamuaurinko nousi, katselin Suomeen päin. Putosi siinä muutama kyynel, suolaisen katkera kyynel. Istuin ikkunalla, katsoin taakseni sairassaliin. Aistin mädän tuoksun, kuulin voihkeen, huokaukset. Onko minulla oikeutta päättää itse elämästäni. Jospa voisin olla tukena toisille. Tulin pois ikkunalta. Tuli varma ja selkeä tavoite. Jos joku täältä pois pääsee olen minä heidän joukossaan.

25.7
Ovat kuvien palvojia täällä. Jouduin käymään alimmaisessa kerroksessa jalkani vuoksi. Käytävä siellä oli täynnä 2-3 metrin korkusia Stalinin muotokuvia. Siellä oli paljon myös Molotovin, Voroshilovin ja monen muun kuvia.
Sairaala-aukiolla on kymmenmetrinen Leninpatsas, käsi kohotettuna länttä kohti. Pylväässä aukiolla on kovaääninen josta uutiset tulevat useamman kerran päivässä. Ennen ja jälkeen uutisten tulee aina kansallislaulu. Sen musiikki soi mahtavana, kuin kaiken murskaavana.

28.7
Kuumeisena pääsin ensimmäistä kuulusteluista Suur-Perolla. Nyt täällä olen ollut kuulusteluissa vähintään kerran viikossa. On tullut tutuksi jo kuulustelutaktiikka. Ensimmäinen kuulustelupöytäkirja on kuulustelijan edessä. Kysellään kaikenlaista, sitten yllättäen kysymys josta on merkintä pöytäkirjassa. Ei ole syytä seota puheissaan. Mitä et muistanut ensimmäisellä kerralla, et muista vastakaan. Mitä valehtelit, muista se seuraavalla kerralla. Tänään oli kuulustelijana venäläisen kapteenin mukana eestiläinen suomea puhuva mies. Kyselivät kaikenlaista siviiliasioista. Sitten yllättäen: "kuuluitko suojeluskuntaan?". Emmin silmänräpäyksen, sitten sanoin: "kyllä". Pistooli kapteenin kädessä ei noussutkaan minua kohti kuten luulin. Selitti vain että heillä on myös vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Siihen kuuluvat ovat arvostettuja heidän maassaan. Tekivät merkinnän pöytäkirjaan. Tiedän että tästä puhutaan vielä kun joku suomalaissyntyinen pääsee kuulustelemaan.

2.8
Olemme seuranneet ikkunasta junaliikennettä Suomen suuntaan. Alkuun oli liikenne vain sinnepäin. Hyökkäysvaunuja, tykistöä, miehiä. Sairasjunia tuli takaisinpäin. Nyt on liikenteen suunta muuttunut. Sotakalustoa tulee poispäin junalasteittain. Kääntyvät Narvaa kohti.

5.8
Olemme taas mullivaunussa. Vaunun oviaukosta on näkynyt vanhaa Pietaria Nevajoen rannalla. Vierelläni makaa nuori saksalainen. Poika on huonossa kunnossa, verinen vaahto tulee suusta ja hengitys on vaikeaa. Yrittää sanoa minulle jotakin. En ymmärrä. Tarrautuu sitten käteeni. Puserran hänen kättään omassani. Toisella kädellä silitän hänen poskeaan. Poika rauhoittuu. Sitten. Muutaman kerran pulpahtaa veri vielä suusta. Hengitys käy pinnalliseksi, loppuu sitten kokonaan. Käsi kädessäni alkaa kylmentyä. Onkohan ihmisellä henki, sielu, joka kuoleman hetkellä poistuu ruumiista. Jos on, niin saksalaispoika on nyt vapaa.

15.8
Runsas viikko on kulunut Hatsinan sotavankisairaalassa. On kaunis kesäpäivä. Makaamme ulkona piikkilangalla eroitetussa jaloittelutarhassa. Olemme kantaneet kaikki heikoimmatkin suomalaiset vankitoverit ulos. Pihalla on ryhmittäin eri kansallisuuksia, sotavankeja ainakin 14 eri maasta.
Sairaalan kapitaani mukanaan ryhmä korkeampia upseereja on tarkastuskierroksella. Kaikki muut ovat nousseet seisomaan, joku innokas saksalainen yrittää tehdä ilmoitustakin. Me suomalaiset vaan makaamme. Finskejä, viittaa kapitaani meitä kohden.

30.8
Arin, va, rii, neljä, viisi. Joppojumait. Niet ponimai paruski. Niet ponimai. Ain, vain, rain, neljä, viisi. Joppojumait. Niet ponimait germanski. Niet ponimai. Seisomme työrivistössä sairaalan pihalla. Porttivartija "pikku-Tavai" on tohkeissaan kun ei saa joukosta lukua.
Tänään luiseva nainen taas vartiomiesten kanssa odottaa portilla. Koko porukka joutuu taas pelättyyn työhön. Hatsinan päälikaviemäri on pommituksissa vioittunut. Tukoskohdat on avattava. Osan meistä on työskenneltävä vyötäröä myöten haisevassa lietteessä. Nopeammin, nopeammin, näyttää vartiomies jos yrittää hengähtää. Nääntyneinä, horjuvina, palataan takaisin.

12.9
Koko työporukka on hajallaan noin hehtaarin alalla. Aseinamme lapiot, kuokat, talikot, kaivamme perunaa ja kannamme auton lavalle. Sataa tihuuttaa. Ison rautatynnörin alla on tuli, tynnörissä perunoita meitä varten. Kun saamme luvan ruveta syömään, on ryntäys tynnörille valtava. Perunat musertuvat muusiksi. Kädet ovat palaa kun yrittää saadan kourin oman osuutensa perunoista.
Alueen halki menee polku. Kaksi venäläistä naista yrittää lähteä polkua pitkin. Vartiomies kieltää, naiset jatkavat, kuuluu vartiomiehen stoi, etummainen nainen huiskuttaa vain kättään. Terävä laukaussarja, etummainen nainen lyyhistyy polulle, takimmainen lähtee kirkuen juoksemaan taaksepäin. Kukaan ei käy katsomassakaan maassa makaavaa naista.

25.9
Sairaalaan tuotiin eestiläisiä haavoittuneita. Olimme ottamassa pois heitä rautatievaunusta. Viikon olivat vaunujen ovet olleet suljettuina. Löyhkä oli hirvittävä. Poimimme sieltä ensin elävät pois ja kannoimme auton lavalle. Soome poek, Soome poek, autathan. Kuolleet kannoimme toiseen autoon. Pesimme vielä vaunujen lattiat. Näin taas sodan hirvittävyyden.

14.10
Kävin pesemässä vartiomiesten majapaikan. Kontin pesurentun kanssa petien alla. Vartiomiehet huvittelivat kanssani. Makasivat petillä ja pudottelivat leipäpaloja petin alle. Söin ne nälkääni. Kun sain työni valmiiksi, niin leikittely jatkui. Hain heitettyä leipäpalaa kuin koira. Hymyilin tyhmää hymyä, mutta sisällä kiehui perkeleitä.

4.11
Syntymäpäiväni, täytän 22 vuotta. On ollut haikea olo koko päivän. Mitähän kotona, vieläkö uskovat että elän. Elänhän minä. Haavoittunut jalka on kuivettunut, mutta voi sillä kävellä. Elämänhaluakin on vielä. Tänään olen muistanut talvisodasta palaavaa Markku-hevosta. Lähti sotaan vireänä, kovakulkuisena. Palasi ontuvana, pilalle laihtuneena. Hirnahti kuitenkin kotiportilla. Näinköhän minäkin vielä joskus.
Nyt odotan lähtöä leirille.

Urhoollisuusmitali (Härmän Kustaa)

Lähde: Sotaveteraanin Joulu-lehti 1984

Lepän Anselmi oli tullu loppiaasen alla kaupunkihin pitkäripaases käymäs. Pökkäsin miästä vastahan ylätorilla ja hihkaasin jotta -"Terve vanha rintamakälttäri... kaffille, kaffille ny tiätysti notta saarahan muistella niitä entisiä... vaikka mentääs tuohon kauppahallin pikkukuppilahan."

-"Kniih, kniih, kniih...". Se oli Anselmin nauramistapa jo silloon jatkosoran aikanakin. Se kihinä vaan oli säilyny entisenä. Mutta muutoon oli miäs ränsti ku riihikonehen läpi päästetty, niinkus täs ittekkukin.

Ja kun me sitte kaffia ryystimmä niin alootin jotta -"On totta viä ollu pyhiä kyllästymisehen asti." -"Joo", myänti Anselmi tapansa mukha hiliaa ja harvahan, "mutta loppuupa ne ny huamenis."
-"Aivan." Mä sanoon, "ittenääsyyspäivästä se rulianssi alakoo, silloon jaettihin prenikoota roppakaupalla. Saikko sä?".
Anselmi nauraa kähäji taas. -"Kuinka minä? Enhä moo ansaannu... nuarena ajoon meijäriautua... ja sitte vaan tavallisena möhkämiähenä ollu."

Anselmi katahti mua niinkun arvellen mutta sitte taas kihahutti ja hörppäs kaffia päällen. -"Mutta urhoollisuusmitali mulla kyllä on, eikä soo mikään tuttavuusmitku... plakaattikin on itte Mannerheimin allekirioottama, khiih, khiih, khiih."
-"Älä helkutis", mä innostuun "sen korvalla kuule kalpenoo nämä nykyhelyt. Kuinka sait sen?"
Ja kun Anselmi oli etukäthen kylläksensä sille asialle nauraakihuuttanu, se rupes kiusallisen hiliaasella äänellä ja harvaksensa toimittamahan jotta

-"Silloon neljäkymmentäkaks molin Rukajärvellä Tunkuantiän varres asemis. Ja tuli mettumaariaatto. Ekkä sinä usko kuinka mun valtas lapsellinen kotoikävä, oikee hinku, kun siälä linjoollakin oli se hiliaanen kausi."
-"Taisit olla pelkäämätöön miäs", mä keskeytin.
-"Minä? Pelkäämätön, huh? Minä pelkäsin aina, yällä ja päivällä. Ei siälä varmahan toista niin arkaa miästä ollukkaan. "
-"Älä höpäjä", mä häkeltelin, "urhoollisuusmitalikin... älä venkoole."

-"Noo kattos, sen kotoikävän tähre sain komppanianpäälliköltä luvan lähtiä taa Rukajärven kylähän mettumaariaattua viättämähän, siälä oli kanttiini ja sai toimitella kaverien kans. Mutta hemmetti, sinne mennes tuli toinen kiusa, mun rupes tekhö miäli viinaa niin hiukaasevasti, notta syräntä karvasteli. Voi voi mistäpä sitä täälä, et mistään."

Kumminkin sattuupas mukavasti. Siälä kanttiinis istuskeli Veikko. Ja rupes heti manaamha jotta "Klees kuule tana, tuas pihas on mulla kuarma-auto täyres ammuslastis. Tämä on jo neljäs tovi viikon sisällä kun mun pitää helvetti soikoho! Ja joka kerta tua neuvostopiru antaa kamalan kranaattiryäpyn, kun ajan Rukajärven harjulta alaha etulinjaa kohri. Se näköö suarahan siihen tiälle. Voi viätävä, jospa joku kuskaas tämän lastin, niin antaasin vaikka ainuan jaloviinapottuni... tuala autonkopis se on."
"Selvä se", mä sanoon "tuas on käsi. Ja se pullo heti tänne."

"Niin lährin, onnetoon. Ja ku laskeennuun sen vaarallisen kuarman kans sitä harjun itärintehen hualtotiätä, niin... voi taivasten tekijä! Venäjän poika vetääsi hornan tuutista pellit auki tykistön suarasuuntauksella vaan. Siinä samas kaikki ympärilläni oli yhtenä meluna ja mylläkkänä, tanner aivan lelluu alla.

Hätäpäis sukellin kopista ja ryämiin auton alle. Ja ku minuutin verran siälä makasin suullani, mä niinku huamaattin jotta... mitä mä ny... ammuskuarma päälläni! Ja peleko ajoo mua taas. Kiipaasin takaasi koppihin, ku muuta pakotiätä kranaattiseinän takia ei ollu, painoon ykkösen silimähän ja lasketin niin palio ku masiinasta lähti läpitte tulimyrskyn alta... ja perillenpäs tulin. Ja voit arvata, jotta ku mättähällen pääsin niin kyllä jallu maistuu.

Mutta se mun ajotonttuulu oli hyvin nähty meirän etulinjaharjulta. Ja sitten parin viikon päästä käsky everstin puhutteluun. Silloon mä vasta pelekäsin, jotta rangaastus tuloo, kun arkuuttani pirätin ammuslastin vihollisen maalitauluksi ja kaiken kukkuraksi puikkasin auton allen kun jänis.

Mutta et usko enkä uskonu minäkää. Molin kun mettäpöllöö, se eversti tuli hymyyllen kättelemähän, kiinnitti rintahani urhoollisuusmitallin ja luki Mannerheimin paperista jotta

"Kolmen upseerin, silminnäkijän, yhtäpitävän toristuksen mukhan tämä sotamiäs osootti vihollisen ankaran tykistökeskityksen alueella ihaaltavaa urhoollisuutta kuljettaesnansa täyres ammuslastis olevaa kuarma-autua. Siinä auton mentyä epäkuntohon tämä rohkea sotilas mitään pelkäämättä ja hermonsa täysin halliten ryämii auton allen, korjas vian ja ajoo vaarallisen kuarman kylmäverisen rauhallisesti tuli-iskualueelta etulinjan tuntumhan tulisuajahan. Onnittelen..." khiih, khiih, khiih.